Jääkiekkoliitto aloitti uuden strategiansa valmistelun viime viikonloppuna valiokuntapäivien yhteydessä. Yksi yhteisten alustusten keskeisistä teemoista oli valmennus ja ehkä hieman yllättäen julkilausuttu johtopäätös ”keppivalmennuksen keinojen riittämättömyydestä” huippuosaajien ja tähtipelaajien jalostamisessa suomalaiseen jääkiekkoperheeseen tulevaisuudessa, Jääkiekkoliiton valmennuksen koulutuspäällikkö Jukka Tiikkaja kirjoittaa tuoreimmassa blogimerkinnässään.
Keppivalmennuksena allekirjoittanut ymmärtää valmentajakeskeisen toimintamallin, jossa urheilija nähdään enemmän passiivisena toiminnan kohteena kuin aktiivisena toimijana (ks. edellinen blogikirjoitus). Valmentaja määrittelee toiminnan pitkälti omista lähtökohdistaan samalla rajaten pelaajan autonomiaa, jonka merkitys on keskeinen sisäisen motivaation vahvistamisessa. Tässä kulttuurissa pelaaja ajetaan suorittamaan sitä, mitä valmentaja käskee, niin ajan, paikan, sisällön kuin toiminnan laadunkin suhteen. Riittää, että pelaaja on toiminnassa fyysisesti läsnä. Jos ajatus ei päivän muilta kiireiltä ehdi täysin mukaan, niin rakenteisiin ripustautumalla selviää kyllä.
Keppivalmennuskulttuurille tyypillisissä suljetuissa harjoitusrakenteissa kun asiat on usein jo valmiiksi mietitty pelaajan puolesta. Toiminnassa ja puheissa keskeistä on suorittaminen eikä niinkään kehittyminen ja sen mahdollistaminen.
No jos keppivalmennuksen keinoin ei menestystä tulevaisuuden pelikentillä ole odotettavissa, niin mitä tilalle? Mihin suuntaan valmennusta pitää olla tulevaisuudessa kehittämässä, että se vastaa y-sukupolven odotuksiin joka jo niin monessa yhteydessä on ehditty tuomita epäonnistumaan passiivisena, hedonistiseen elämäntapaan taipuvaisena massana.
Keppivalmennuksen, eli ulkoisesti johdetun, toimintatavan vastakohtana voidaan ajatella toimintatapa ja -kulttuuri, jossa pelaaja kehittyy ottamaan vastuuta kokonaisvaltaisesti omasta toiminnastaan.
• Lue koko kirjoitus täällä!
• Muut Jukka Tiikkajan blogimerkinnät