
Suomen jääkiekkomaajoukkue pelasi ensimmäisen kerran olympialaisissa Oslossa vuonna 1952. Joukkue jäi kunnianhimoisesta tavoitteestaan piirun verran, mutta kaikkein suurin voitto oli osallistuminen. Joukkueen kapteenina toimi Aarne Honkavaara.
Risto Pakarisen kirjoittama artikkeli julkaistiin Leijonat-lehdessä 1/2014 otsikolla "Pioneerit". Julkaisemme artikkelin nyt verkossa kunnioittaaksemme Aarne Honkavaaran 90-vuotispäivää.
Talvi oli huono. Talvi oli niin huono, että Tampereella ei ollut jouluna kunnon jäätä. Jäätä ei ollut Tampereen eteläpuolellakaan, eikä vielä tammikuun alussakaan oltu päästy pelaamaan mestaruussarjaa. Sarja oli alunperinkin ollut lyhyt, kymmenen joukkueen kaksinkertainen sarja, mutta sääolosuhteet typistivät sen vieläkin lyhyemmäksi, kymmenen joukkueen yksinkertaiseksi sarjaksi.
Se huolestutti kiekkoilijoita, joiden suuri tavoite oli vuoden 1952 talviolympialaisissa Oslossa. Se unelma oli karannut heiltä jo kerran, edellisten olympialaisten alla, ja oli ollut lähellä karata uudelleen vuotta ennen Oslon kisoja. Mutta nyt kun lajin paikka kisoissa oli varmistunut ja Suomen osallistuminen selvä, nyt sää teki valmistautumisen melkein mahdottomaksi.
Suomi oli lähettää jääkiekkojoukkueen jo vuoden 1948 St Moritzin kisoihin, mutta viime hetkellä päätös peruttiin, syystä tai toisesta. Suomen joukkue oli pitänyt jo harjoitusleirejäkin, kun tieto osallistumisen perumisesta tuli.
- Väittivät, ettei ollut rahaa lähettää joukkuetta, mutta kai sitä olisi löytynyt, jos olisi ollut pakko. Se oli harmillinen juttu. Jäimme 1948 kisoista ja sitten vielä vuoden 1950 MM-kisoistakin. Sillä aikaa osa pelaajista lopetti kokonaan, suomalaisen jääkiekon Grand Old Man Aarne “Dynamo” Honkavaara, 89, kertoi Leijonat-lehdelle viime vuoden lopulla.
"Kauhea into päästä kisoihin"
Suomi oli pelannut MM-kisoissa ensimmäisen kerran 1939, ja seuraavan kerran vasta talvi- ja jatkosodan jälkeen 1949. Joukkue oli ollut mukana taas vuoden 1951 MM-kisoissa, mutta jäi seitsemän joukkueen turnauksen viimeiseksi.
Samana vuonna Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti pudottaa jääkiekon talviolympialaisten ohjelmasta St. Moritzin kisojen sähellyksen vuoksi. Yhdysvallat oli nimittäin lähettänyt St. Moritziin kaksi joukkuetta, joista toisen valitsi olympiakomitea ja toisen maan amatöörijääkiekkoliitto. Nimestään huolimatta amatööriliitto kuitenkin salli ammattilaisten pelaavan joukkueessaan - ja se oli olympialiikkeen tuolloisten sääntöjen vastaista.
Molemmat joukkueet saapuivat paikalle, eikä päätöstä, kumpi niistä edustaisi Yhdysvaltoja, saatu aikaan. KOK päätti hylätä molemmat joukkueet. Sitten laadittiin kompromissi, jossa amatöörijääkiekkoliiton joukkue saisi pelata ja toinen saisi marssia avajaisissa. Lopulta amatöörijääkiekkoliiton joukkue pelasikin, mutta virallisen turnauksen ulkopuolella.
Vuotta ennen Oslon kisoja KOK pudotti jääkiekon ohjelmastaan, mutta palautti sen vielä samana vuonna sinne takaisin.
- Meillä oli kauhea into päästä olympiakisoihin. Harjoittelimme kisoja silmällä pitäen jo vuoden 1951 keväästä lähtien ja olimme harjoitusleireillä Oulussa ja Kuopiossa, Honkavaara kertoi.
Leijonajoukkueen osallistumisen ja menestyksen tiellä ei ollut enää esteitä. Paitsi se sää. Alkutalvesta kiekkoilijat olivat käyneet Kuopiossa hakemassa jäätuntumaa, sillä Kallavesi kantoi. Jään päällä oli tosin lunta, mutta pelaajat jäädyttivät sen yön aikana jääkiekkoradaksi.
- Jaoimme joukkueen pareihin, jokaisella parilla oli kahden tunnin jäädytysvuoro ja koko yön teimme töitä. [Maajoukkueen valmentaja Joe] Wirkkunen hoiti kiekkoharjoittelun, ja paikalla oli myös taitoluistelija Kirsti Linna, joka opetti meille luistelutekniikkaa, hyppyjäkin tehtiin, sanoo Honkavaara.
Kirsti Linna oli kaksinkertainen junioreiden ja viisinkertainen senioreiden Suomen mestari.
- Jos luistelutaito on hyvä koko joukkueella, on voitto 90 prosenttia lähempänä, Wirkkunen kertoi Aamulehdelle.
Kuopion leirin jälkeen ryhmä karsittiin 28:sta pelaajasta 20:een. Olympialaisiin valittiin 15 pelaajaa.
Sitten ilmat lämpenivät koko maassa, ja toinen Kuopioon suunniteltu leiri siirrettiin myös matkakustannussyistä Tampereelle ja Hämeenlinnaan.
- Olosuhteet olivat surkeat, emmekä voineet harjoitella oikeastaan lainkaan. Ensimmäinen leiri piti olla Tampereella, mutta lämpötila oli monta astetta suojan puolella. Me menimme Sorsapuistoon, koska se lampi jäätyy aina aikaisin. Vaikka siellä oli jäätä, sielläkin oli ainakin viisi senttiä vettä jään päällä, Honkavaara muisteli hymyillen.
Koska jään pinnalla oli niin paljon vettä, pelaajat eivät voineet harjoitella kiekonkäsittelyä ollenkaan, mutta ainakin he pääsivät luistelemaan. Harjoitusten jälkeen he olivat kuitenkin likomärkiä. Kun vaatteet olivat kuivuneet, pelaajat siirtyivät hiekkarannalle, missä Pyhäjärvi oli jäätynyt rannasta sen verran, että se kesti luistelua noin parikymmentä metriä rannasta.
- Siellä harjoittelimme sitten märillä vehkeillä toisen kerran.
"Jään perässä Ouluun"
Neljän tunnin treenien jälkeen turhautuneet pelaajat päättivät siirtyä Tampereelta niin pohjoiseen, että varmasti löytyy jäätä. He lähtivät junalla Ouluun, missä olosuhteet olivat Wirkkusen mukaan loistavat.
Vuonna 1952 Suomen suosituin jäällä pelattava pallopeli oli jääpallo. Vaikka se oli suosittua Pohjoismaissa, olympialaisissa se oli mukana vain näytöslajina. Oulussa jääpallo oli kuitenkin suosittua ja jääkiekkomaajoukkue sai oululaisilta haasteen. Kiekkoilijat olivat pelanneet harjoitusottelun paikallista kiekkoseuraa, Oulun Jääkiekkoilijoita, vastaan ja voittanut heidät selvästi
- Ottelun jälkeen seuran puuhamies, Suomen nuorin jääkäri, Viitanen nimeltään, tuli sanomaan, että huomenna pelataankin uusi matsi, ja että hän kerää jääpalloilijoita mukaan. Hän uhosi, että he voittavat meidät, kertoi Honkavaara.
Eräs pelaamisen lopettaneista pelaajista oli Honkavaaran ketjukaveri Kalle Havulinna, joten Ilvestä edustaneen “Dynamon” ympärille oli kasattu uusi ketju. Toisessa laidassa oli Matti Karumaa Hämeenlinnan Tarmosta, toisessa toinen tamperelainen, TBK:n Matti Rintakoski. Oulun joukkueiden - OJK, Kärpät, OTP - yhdistetty joukkue sai kokea kiekkoilijoiden kovuuden.
- Ensimmäinen erä, ensimmäinen vaihto, meidän ketjumme teki kolme maalia. Viitanen tuli sanomaan, että riittää jo, hän uskoo. Me voitimme ottelun lopulta 15–0.
Myös mestaruussarja saatiin heti leirin jälkeen käyntiin.
- Piti pelata kaksinkertainen sarja, mutta tammikuun puolivälissä ei ollut jäitä ja sarjasta tuli yksinkertainen. Pelasimme ottelut sunnuntaina, tiistaina, torstaina ja sunnuntaina, ja sitten sarja olikin ohi. Sen jälkeen lohkojen parhaat kohtasivat toisensa, joten Ilves ja HPK pelasivat mestaruudesta paras kolmesta -menetelmällä, pronssista kakkoseksi tulleet, kertoi Honkavaara.
"Luulin, että siinä meni olympiamatkani"
Ilves voitti ensimmäisen ottelun 6–1 ja toisen 4–3, napaten seuran historian yhdeksännen mestaruuden. Honkavaara ei tosin pystynyt loukkaantumisen vuoksi pelaamaan toista ottelua.
- Minulla kävi huono tuuri, kun Salmisen maila osui aloituksessa naamaani. Sen jälkeen olin pääsemässä pakeilta karkuun ja “Luiro” Salisma veti minulta jalat alta muutama metri ennen laitaa. Olin menossa pää edellä laitaan, mutta ehdin laittaa jalat eteen ja törmäsin laitaan kyljettäin.
- Luulin, että siinä meni olympiamatkani.
Niin. Honkavaara loukkaantui vain pari viikkoa ennen Oslon kisojen ensimmäistä ottelua ja ensimmäisten arvioiden mukaan häneltä oli törmäyksessä murtunut kylkiluu.
Röntgenkuvat kuitenkin muuttivat diagnoosin, sillä murtumaa ei nähty. Vaikka hän sai aivotärähdyksen, hänellä oli ollut onni onnettomuudessa. Monella tapaa, sillä ennen kuin hän oli edes ehtinyt huomata hengitysvaikeuksiaan jäällä, hän oli ollut huolissaan erään toisen asian suhteen.
- Ensin pelästyin, että maila oli mennyt rikki, sillä olin juuri saanut Kanadasta kolme uutta mailaa olympialaisia varten. Maila oli kuitenkin ehjä, ja seuraavana päivänä sain tietää, että minulla ei ollut kylkiluita rikki, hän muisteli.
Ketjut uusiksi
Vuoden 1951 MM-kisoissa Suomen joukkueen pelaajat tulivat pääasiassa kahdesta joukkueesta: Ilveksestä joukkueessa oli yhdeksän pelaajaa ja Tarmosta neljä.
- Maajoukkueen runko oli kasassa koko sodanjälkeisen ajan. Unto Viitala maalissa, puolustuksessa Rintakoski ja Kauppi, ja Isotalo oli siirtynyt puolustajaksi 1947. Kun Salisma siirtyi puolustaksi HPK:ssa, maajoukkueessa oli vakiopuolustus. Mäkinen oli varalla, viides pakki, hän oli mukana jo 1951 Pariisissa.
Nyt maajoukkuejohto ja valintakomitea päättivät hylätä seurakoostumukset. Katsastusottelu avasi oven tasapuolisesti kaikkien seurojen pelaajille.
- Siihen saakka meillä oli ollut seuraketjut maajoukkueessa, mutta Osloon tehtiin uusi ketju: Tarmon Karumaa oli oikea laitahyökkääjä, minä Ilveksestä olin keskellä ja HIFK:n Christian Rapp vasen laita. Meillä meni alusta lähtien oikein mukavasti, Honkavaara kertoi.
Maajoukkueen monivuotinen ykkössentteri Honkavaara oli varma valinta olympialaisiin, jos hän vain pystyi pelaamaan. Silti hänkin pelasi - aivotärähdyksestään huolimatta - valintakomitean järjestämän olympiaehdokkaiden katsastusottelun.
“Uuno [sic] Viitala lunasti lipun Osloon, kaikista ennakolta esitetyistä soraäänistä huolimatta. Hän oli HJK-Virkkuseen nähden valppaampi … Rintakoski on jatkuvasti meidän tyylikkäin, määrätietoisin ja tehokkain puolustajamme, vaikka “Luiro” Salisma hänen kanssaan ankarasti kilpailikin yleisönsuosiosta … Honkavaara on meidän järjekkäin hyökkääjämme … Christian Rapp oli toinen taitopelaaja, joka nopeasta luistelustaan huolimatta osasi etsiä aukkopaikat, sijoitusasemat ja syöttöhetket”, kirjoitti Aamulehti.
Ottelu päättyi tasan, lehdistö haukkui pelin tason, mutta valintaryhmä kasasi näyttöjen perusteella sen 17 pelaajan ryhmän, joka matkusti Osloon edustamaan Suomea. Kaikkiaan pelaajia oli seitsemästä seurasta, eniten Ilveksestä, kuusi.
- Meillä oli vielä piirinsarjaottelu, Tarmo-Ilves, jonka Jääkiekkoliitto velvoitti minut pelaamaan. Keijo Kuuselallakin oli lonkassa joku vamma, mutta meidän piti pelata, että he näkivät, että pystymme pelaamaan olympialaisissa. Sen kun olisi saanut vielä huilata, olisi turnaus mennyt paremmin. Oslossa särki päätä koko ajan, Honkavaara sanoi.
Dynamosta olympiakapteeni
Keijo Kuusela oli toiminut siihen saakka kapteenina, mutta kun Suomi luisteli jäälle ensimmäistä kertaa olympialaisissa 15.2.1952 Ruotsia vastaan, kapteeninnauha koristikin Aarne Honkavaaran oikeaa käsivartta.
- Se valinta tuli minulle yllätyksenä. Kuusela, joka oli vanhempi ja oli ollut mukana jo 1941, oli ollut siihen saakka kapteeni. En tiedä miksi he vaihtoivat.
Kiekkoilijat kokoontuivat Helsinkiin pari päivää ennen olympialaisia, sovittivat olympiapukunsa ja harjoittelivat Hesperian kentällä, ennen kuin lensivät Osloon.
Suomen olympiaohjelma oli melkein hankalin mahdollinen. Avausvastustaja Ruotsi oli hallitseva Euroopan mestari, seuraava vastustaja Sveitsi vuoden 1950 Euroopan mestari, sitä seuraava vastustaja hallitseva maailmanmestari Kanada. Vaikka neljäs vastustaja olikin Norja, se oli kuitenkin isäntämaa, jolla oli takanaan yleisön tuki. Viides ottelu oli Tshekkoslovakiaa, vuoden 1949 maailmanmestaria, vastaan, jonka jälkeen ohjelmassa oli USA-peli. Vasta kaksi viimeistä ottelua Saksaa ja Puolaa vastaan olivat etukäteen helpompia.
- Meidän tavoitteenamme oli kuudes sija, eli pistesija, muisteli Honkavaara.
Ensimmäisessä ottelussa Ruotsi pöllytti Suomea 9–2 ja Aamulehti arveli Suomen jäävän kokonaan voitoitta olympialaisissa.
“Suurin vika suomalaisilla on tänä talvena juuri heikko luistelukunto, minkä lisäksi pohjakunnonkaan kohdalla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin joskus ennen … Nyt on tilanne sellainen, että saamme varustautua ottamaan vastaan tappioviestin toisensa jälkeen. Kymmenen päivän aikana kahdeksan ottelua on jo sellaisenaan liian rankka urakka keskenkuntoisille miehillemme”, lehti kirjoitti.
Liekö syy ollut heikossa kunnossa, luistelunopeudessa vai historiallisen avausottelun aiheuttamassa jännityksessä, mutta Ruotsi pääsi iskemään peräti kuusi maalia ylivoimalla. Kanada voitti Saksan 15–1, ja Aamulehti arvioi Kanadaa edustaneen Edmonton Mercurysin olleen jopa parempi kuin vuonna 1948 olympiakultaa voittaneen Royal Canadian Air Force Flyersin.
Ja kova joukkue olikin, sen Suomikin sai kokea nahoissaan. Kanadalaiset pyyhälsivät Suomen kumoon 13–3, mikä ei varmasti piristänyt joukkueen tunnelmaa, kun edellisenä päivänä takkiin oli tullut Sveitsiltä maalein 12–0.
“Murheellista! Meikäläiset olivat kaikessa huonompia. Kukkuraksi eivät “lisäksi” osaa tehdä vilppiä niin, ettei tuomari sitä näkisi. Siitä syystä onkin suomalainen jatkuvasti jäähyllä, ei vastustaja”, kirjoitti Suomen Urheilulehti Sveitsi-ottelusta.
Sveitsi-ottelun Suomi oli pelannut vain kahdella ketjulla. Kanadaa vastaan Drammenissa pelatussa ottelussa päävalmentaja Risto Lindroos käytti seitsemää hyökkääjää, ja vaikka Suomi hävisi ottelun 13–3, oli se lehdistön mielestä joukkueen paras esitys.
"Flying Finn" kaatoi Suomen
Melkein täysi Jordal Amfi -stadion oli pitkälti Suomen puolella, kun Leijonat luistelivat jäälle otteluun Yhdysvaltoja vastaan. Ensimmäisessä erässa alkanut lumisade sotki Suomen kuviot, ja lopulta joukkueen kaatoi Rob Rombre, joka teki jenkkien maaleista neljä - niistä kolme toisessa erässä ja niistä kaksi kymmenen sekuntia toisistaan. Siitä Aamulehti löysi jotain positiivista. Rombren äiti oli nimittäin helsinkiläinen. Rombre tunnettiin kotimaisemissaan lempinimellä “Flying Finn”.
TBK:n Lauri Silvan teki yhden ja syötti yhden, kun Suomi kolmannessa erässä kavensi tilanteen 7–0:sta 7–2:een.
Vaikka Suomi senkin ottelun hävisi, maalein 8–2, oli joukkueen taistelu ainakin lehdistön mielestä askel oikeaan suuntaan. Lisäksi valmentaja oli taas lepuuttanut muutamaa pelaajaa ja ykkösvahti Viitalaa, jotta joukkue olisi iskukykyinen tärkeissä otteluissa Norjaa, Puolaa ja Saksaa vastaan.
Leijonat olivat hävinneet neljässä päivässä neljä ottelua maalierolla 7–42, mutta joukkueen tähtäin oli yhtä pistesijassa.
Häikäisevä olympiakokemus
Kun Suomi valmistautui kohtaamaan isäntämaan Norjan, Jordal Amfi -stadion ei yllättäen ollutkaan loppuunmyyty, sillä samaan aikaan luisteltiin taitoluistelun vapaaohjelma, joka myös veti kansaa sankoin joukoin. Yleisöä oli kuitenkin paikalla yli 6 000, mikä oli huimasti enemmän kuin ne muutamat sadat, jotka Suomi–Yhdysvallat -ottelu oli kerännyt stadionille. “Kuitenkin olivat katsomossa kruununprinssi Olav ja kuningas Harald”, kirjoitti Suomen Urheilulehti.
- Norja-ottelu oli meiltä paras, yleisö oli hyvin mukana. Siinä ottelussa oli paljon katsojia. Stadionhan oli ulkorata mutta tekojää, Honkavaara muisteli.
Jordal Amfi katettiin vasta 1971.
Vaikka jääkiekkojoukkueen tulokset eivät olleet häikäiseviä, olympiakokemus oli sitä Honkavaaran mukaan. Ottelutahti oli tiukka, mutta silti Leijonat ehtivät kannustamaan myös muita suomalaisurheilijoita.
- Oslossa oli koko kansa mukana. Kaupungillakin meitä pysäytettiin, ja ihmiset tarjosivat meille kyytejä autoillaan: “Mihinkä herrat ovat matkalla”.
- Me kävimme katsomassa ainakin jääpalloa ja kelkkailua. Hiihdossa naisten kymmenen kilometrin voitto tuli Suomeen, ja voittaja oli vielä minun seurakaverini Lydia Videman. Minä olin ensimmäinen onnittelija maalissa, Honkavaara sanoi hymyillen.
Neuvostoliittolaiset vakoilemassa kansainvälistä peliä
Aiemmin turnauksen aikana liian hitaaksi haukuttu Honkavaara pääsi itsekin vauhtiin Norjaa vastaan. Kylki ei enää vaivannut ja Norjaa vastaan Suomi pääsi rakentelemaan hyökkäyspeliäkin.
“Norja, joka oli kaikkien aikaisempien kovien vastustajien ottelut pelannut täydellistä puolustuspeliä, ei nyt osannutkaan, kun sitä tarvittiin, lähteä solmimaan hyökkäyspeliä ja kun he siihen menivät, pelasi puolustus kuin se ei ilman lisävoimaa olisi koskaan pelannutkaan. Suomi oli jonkin verran niskan päällä, ei ehkä aivan lopputuloksen mukaisesti”, kirjoitti Suomen Urheilulehti.
Leijonat nappasivat tärkeän 2–0 -johdon ensimmäisessä erässä, maalintekijöinä Hakala ja Karumaa, ja kun Norja kavensi, Honkavaara teki tärkeän soolomaalin vieden Suomen uudelleen kahden maalin johtoon.
Kun samaan aikaan Saksa ja Puola pelasivat 4–4 -tasapelin, Suomen pistesija alkoi näyttää vähintään mahdolliselta. Voitto Saksasta tai Puolasta, mieluiten molemmista, kahdessa viimeisessä ottelussa ratkaisisi asian.
Tshekkoslovakia-ottelusta Suomella ei ollut suuria odotuksia - se päättyi Suomen 2–11 -tappioon - mutta kuudes sija olympia-taulukossa merkitsisi myös neljättä sijaa EM-taulukossa, ja se kuulosti hyvältä.
- Neuvostoliitto ei ollut mukana vielä 1952, maa tuli MM-kisoihin vasta 1954, ja voitti heti maailmanmestaruuden. Oslossa oli kyllä paljon venäläisiä, varmaankin valmentajia, seuraamassa kiekkoturnausta. Olin kerran samassa kopissa lämmittelemässä ainakin parinkymmenen venäläisen kanssa, Honkavaara muistelee.
Saksa nurin 5-1
Suomi sai Saksa-otteluun hyvän startin, sillä Honkavaaran ketjun helsinkiläislaituri Christian Rapp vei Suomen johtoon jo reilun viiden minuutin pelin jälkeen. Suomella oli vaarallisia tilanteita ensimmäisessä erässä, ja esimerkiksi Karumaa laukoi kiekon kerran tolppaan, mutta erä päättyy Suomen 1–0 -johdossa.
Toisessa erässä Rapp iski ottelun toisen maalinsa ja sitten Silvan teki numeroiksi 3–0. Ottelun epäonnisin oli Matti Karumaa, jonka laukaus meni verkon läpi erotuomarin sitä huomaamatta.
Saksa kavensi kolmannessa erässä, mutta “sitten “Luiro” pääsee antamaan erinomaisen syötön laidalla purjehtineelle Honkavaaralle, joka salamana järjestää tilanteeksi 4–1 [ja] painostus siirtyy jälleen suomalaisille”, kirjoitti Suomen Urheilulehti.
- Olin joukkueen ainoa pelaaja, joka pelasi yleensä kypärä päässä. Se oli sellainen nahkainen polkupyöräkypärä, joka suojasi, jos kaatui jäähän. Sain syötön ja ammuin maalin - ja sain samalla mailan naamaan. Tietysti se oli ainoa ottelu jonka pelasin ilman kypärää, kertoi Honkavaara.
Kanada ja Yhdysvallat pelasivat turnauksen viimeisenä päivänä 3–3 -tasapelin, ja kun Tshekkoslovakia voitti samana päivänä Ruotsin 4–0, olympiakullan ja hopean kohtalo olivat varmistuneet. Kanada voitti, sen ainoa pistemenetys tuli ottelussa Yhdysvaltoja vastaan. USA oli hopealla, hävittyään Ruotsille.
Ruotsi ja Tshekkoslovakia päätyivät tasapisteisiin, molemmilla oli kuusi voittoa ja kaksi tappiota. Kun maiden maalierotkin olivat samat, +29, päättivät järjestäjät, että ne saisivat pelata uusintaottelun pronssimitaleista. Sen Ruotsi voitti 5–3, oltuaan ottelussa jo 0–3 tappiolla.
Sijoitus: Seitsemäs!
Viimeinen päivä oli Suomellekin tärkeä, sillä Norjan voitto Puolasta olisi nostanut Suomen sarjataulukossa kuudenneksi, pistesijalle, mikä olisi ollut komea suoritus ensimmäisessä olympiaturnauksessa.
Suomi oli hävinnyt oman ottelunsa Puolaa vastaan edellisenä päivänä 2–4. Ottelu oli kahden erän jälkeen 2–2, mutta Puola sai tehtyä ratkaisevat maalit viimeisessä erässä.
Voitto oli Puolalle turnauksen ensimmäinen, mutta sillä oli myös jäljellä vielä ottelu Norjaa vastaan. Kun sekin kääntyi puolalaisten 4–3 -voittoon, jäi Leijonien tavoite, pistesija, tavoittamatta. Suomen taakse jäivät kuitenkin Saksa ja Norja.
- Jäimme seitsemänneksi. Hävisimme Puolalle 2–4, vaikka johdimme sitä matsia aika pitkään, Honkavaara totesi lyhyesti.
Suomen tasavallan hallitus kiitti jääkiekkomaajoukkueesta hyvästä taistelusta. Viestin allekirjoittajana oli Urho Kekkonen, joka tuolloin oli vielä pääministeri. Seuraavien talviolympiakisojen päättymisen aikaan, helmikuussa 1956, Kekkonen oli juuri valittu presidentiksi, mutta Suomessa ei ollut vieläkään tekojäätä. Eikä myöskään jääkiekkojoukkuetta Cortinan kisoissa.
- Suomi oli [1952 olympiakisojen] ainoa maa, jolla ei ollut yhtään tekojäätä. Kaikilla muilla oli tekojää, ja siellä me harjoittelimme Sorsapuistossa. Lähtökohdat olivat niin huonot, että kuudes sijakin olisi ollut pieni ihme. Mutta kova yritys siellä oli, sanoi Honkavaara reilut 60 vuotta myöhemmin.
Joskus osallistuminen on tärkeämpää kuin voitto.
Joskus jo osallistuminen on voitto.